Käytiin ennen Ahvenanmaan reissua Oton kanssa hiihtämässä, Otto joutui koekaniiniksi kun R&J olivat jo täysihoidossa. Minä hiihdin ensimmäistä kertaa xx vuoteen ja Otto taisi olla mukana hiihtämässä ensimmäistä kertaa elämässään. Oton reaktio minuun suksilla oli hupaisa: Otosta lähti kummallinen kiljuva ääni (samanlainen ääni lähti silloin kun Jep leikki Oton pallolla) ja Otto yritti kaikilla jaloillaan kietoutua kiinni jalkoihini. Itse se hiihto-osuus ei ollut kauhean miellyttävä meille kummallekaan, kun Otto juoksi koko matkan ihan monojen takana.

Olin siis kerran muistutellut mieleen hiihtämistä ennen kuin puin vetovyön päälleni ja panin Jepsun vetonaruun. Odotin vielä pahempaa katastrofia :D Jep suhtautui yllättävän lunkisti suksiini, vähän yritti metsästää suksen kärkiä, mutta "mene mene" tehosi aika kivasti ja hiljalleen päästiin eteenpäin. Jepsun suhtautuminen muihin hiihtäjiin on kuitenkin yhtä päätöntä kuin agilityn katsomiseen. Ei mitään tolkkua. Pakko oli aina hiihtäjän vastaantullessa loikata kauas hankeen. Useimmilta kuului kommenttia että onpa se innoissaan... No olihan se. Vauhdin hurmaa pääsi kokemaan kun jätti vähän väliä edellä meneviin hiihtäjiin ja antoi Jepsun sitten vetää letkan kiinni. Jos juostessa pääsee helpolla niin hiihtäessä pääsee vielä helpommalla, Jep veti mäetkin ylös.

Sen verran työlästä se hiihtäjien väistely oli, että jatkossa hiihdellään vaan pimeällä kun täällä ei käy niin hirveä trafiikki. Aika kiva harrastus kuitenkin.