Elämäni koira Ottis Pöttiäinen täytti 7.6. täydet kymmenen vuotta.

IMG_4989%20%E2%80%93%20Kopio-normal.jpg

Oton kotiutuminen vajaa 10 vuotta sitten oli sattumien summa. Vuonna 2003 treenasin jo HSKH:ssa mutta en ollut saanut vielä hoitaakseni tulospalvelua vaan lokakuisissa kisoissa Purinalla olin töissä buffassa. Kasvattaja Ninan olin nähnyt joskus näyttelyissä mutta en varsinaisesti häntä vielä tuntenut. Nina oli tullut Laamasen Mian kanssa katsomaan kisoja ja kävivät buffassa ostamassa teetä, siinä satuin kysäisemään että ei Ninalla olisi kleinipentuja tulossa. Olin vähän katsellut pentueita mielessäni oranssi näyttelykelpoinen uros. Nina kertoi että hänellä oli 5-kuinen uros kotona.

Varmaan heti seuraavana maanantaina Muhevais-työpäivän jälkeen ajelin Ninan luokse pentua katsomaan. Olin täysin myyty: Otto kiipesi syliini ja kertoi saman tien muulle laumalle että tämä on muuten hänen ihmisensä. Siinä unohtui saman tien näyttelyhaaveet kun värivammaisen & mahdollisen purentavikaisen raitapaidan sain syliini.

Tuolloin asuin väliaikaisesti vanhempieni luona. Isä sanoi heti kättelyssä että kolmatta koiraa ei heidän kotiinsa tule, silloin meillä oli siis lapinkoira Lumpu ja kleini Papu. No äkkiäkös sitä oman kämpän etsi, Bodomista löytyi heti vapaa vuokrayksiö rivitalosta golfkentän laidalta. Mikä parasta Ninan luokse oli matkaa vain muutama kilometri. Lokakuun lopussa päättyi kausi Muhevaisella ja siinä vaiheessa Otto muutti Papun kaveriksi. Otto jäi Otoksi.

Pentu-Otolle oli hiukan suunniteltu elämää ja näyttelyuraa Englannissa mutta onneksi Otto ei sinne ehtinyt lentää. Ilman Ottoa ei olisi Roopea, Jepsua eikä varsinkaan Kirppaa, eikä ystävänä Ninaa :)